Istuin heidän pöytäänsä ja kättelin, esittelin itseni ja minulle esitettiin kohteliaasti nimet takaisin. Tero katsoi minua kauniilla silmillään tupakka huoneessa ja ojensi kätensä "anteeks, mutta en muista sun nimee". Kukaan ei muista nimiä kun itseään esitellään. Jostain syystä ajatellaan jotain ihan muuta samalla kun pitäisi koettaa painaa mieleensä juuri tapaamansa ihmisen nimi. Mietin yleensä minkälaisella ilmeellä katson heitä, etten paljastaisi mitä oikeasti ajattelen, mietin minkä juoman haen.
Tero on mukava, hän juttelee iloisesti helisevällä äänellään jotain jota en muista enää, ei mitään tärkeää. Sitten hän kääntää päänsä, ottaa imaisun tupakastaan ja sanoo "osta runokirja". Yritän peittää hämmästykseni ja hymyilen huvittuneesti.
Millaista runokirjaa kaupitellaan baarissa? Minkälainen taiteija haluaa että juuri hänen runokirjansa ostetaan baarissa?
Runokirjaa, joka on erilainen kuin muut. Teksteissä on sisältöä juuri sinulle, joka luulet jo ymmärtäväsi mitä suomalainen ehkä turhautunut, lievästi alkoholisoitunut runoilija päänsä sisällä tuntee, vaikka todellisuudessa ostat kirjan jotta voisit samaistua johonkin yhtä samealta tuntuvaan kuin omat ajatuksesi.
Pöydässä Tero näyttää runokirjaa ja kehottaa avaamaan kirjan sattumanvaraisesti jostain kohdasta ja sen kohdan saan lukea esimakuna. Avaan kirjan ja luen oikean puolemmaisella sivulla olevan ruonon, se on lyhyt, roisi ja vailla sen suurempaa tarkoitusta, mutta tarkoitettu juuri minulle. Nousen pöydästä ja sanon harkitsevani kaljan hakemisen ajan.
Runo oli suoraan tästä elämästä, ei kaunistelua, ei mutkia, suoraan. Runon lauseet ja niiden merkitykset pyörivät päässäni samalla kun yritän hahmottaa baaritiskin vielä tuntemattomasta baarista. Kävelen tiskille ja avaan rahapussini, yksi oranssi, yksi sininen, yksi punainen ja kaksi harmaata. Samat värit kuin aamulla yöpöydällä ensikertaa avatessani silmäni. Onneksi mies oli jo lähtenyt. Keskity. "Yksi olut" ja olen valmis todistamaan henkilöllisyyteni tiskin toisella puolella seisovalle äijälle, joka katsoo minua kuin vapaasti, ilman sormusta liikkuvaa tissiparia ja minua oksettaa. Maksan, otan kaljan ja lähden kävelemään kiroten elämän eri muotoja. Tunnen äijän likaisen katseen takapuolessani, mutten jaksa välittää.
"Ostan sen kirjan, eiks se kympin ollut?" ja ojennan setelin Terolle. Ilmeisesti hän ei uskonut voivansa myydä kirjaa minulle, hänen isot silmänsä ovat täysin pyöreät ja käden liike nostaa tuoppi suun korkeudelle pysähtyy, sen hetken ikuistin verkkokalvolle kuviin joita vain minä voin nähdä. Tero naurahtaa iloisena, nappaa setelin ja kumartaa kohteliaasti. Hymyni vaihtuu herskyvään nauruun ja hetken aikaa
olen onnellinen.
olen onnellinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti