Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.
Yleensähän sitä tosiaan väkisinkin palaa takaisin vanhaan, jos ei oikeasti niin ainakin ajatuksissaan hukkuu hyvin helposti menneeseen, minkä luulit jo jättäneesi taaksesi. Kuinka vaikeaa se sitten onkaan kun huomaa ajatelleensa jo taakse jätettyä rakasta, jonka muisto kirpaisee edelleen. Koetappa nyt sitten sen jälkeen olla ajattelematta häntä, sitä miten hän suuteli niskaasi ja miltä hänen kätensä tuntui paljaalla ihollasi. Tuska, ahdistus ja kaipuu valtaa mielen. Tuska siinä kuinka se satutti, ahdistus kuinka se ajatus tuntuu silti jokseenkin hyvältä, vaikket tahtoisikaan ja kaipuu, jospa asiat olisivat mennyt toisin.
Pääsetkö sä oikeasti niitä ajatuksiasi pakoon? Kuinka syvälle mielensopukoihin ne pitäisi tunkea ettei niitä ikinä tulisi vahingossakaan ajatelleeksi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti